|
Rakas Long Playn ystävä,
Tällaisen viikon jälkeen tuntuisi oudolta kirjoittaa jostain muusta kuin Afganistanista. Ja samalla on niin, että Afganistanista kirjoittavat nyt ihan kaikki, eikä meillä Long Playn toimituksessa valitettavasti ole sen enempää kristallipalloa tulevaisuuteen kuin valmista analyysiä siitä, miten ihmeessä Afganistanille kävi niin kuin nyt kävi. Siksi on ehkä hyvä pysähtyä hetkeksi lukemaan muiden ajatuksia ja selvityksiä.
Kun puhutaan Afganistanin kriisin kaltaisesta monimutkaisesta geopoliittisesta vyyhdistä, on syytä lähteä liikkeelle verrattain kaukaa. Tämä The New York Timesin kahden vuoden takainen juttu avaa kiinnostavasti kylmän sodan aikaista reviiriajattelua ja Neuvostoliiton pontimia lähteä sotimaan Afganistaniin vuonna 1979.
Jo neuvostomiehityksen aikaan USA:lla oli omat intressinsä Afganistanissa – se aseisti ja koulutti islamistikapinallisia, joita vastaan se sitten myöhemmin itse alkoi sotia – ja siitä kertoo esimerkiksi tämä The Independentin juttu.
Jos kaipaa pikakertausta Afganistanin lähihistoriaan ja Talebanin edelliseen valtakauteen (1996–2001), Suomen Kuvalehdestä löytyy Katri Merikallion ja Hannu Pesosen hyvä ja selkeä katsaus.
Näissä The Guardianin ja The Washington Postin historiaan katsovissa jutuissa fokus on oopiumissa: sen kasvatus on lisääntynyt räjähdysmäisesti 1980-luvulta lähtien, ja nyt Afganistan on maailman ylivoimaisesti suurin oopiumin tuottaja. Huumetuotantoa on yritetty suitsia monin tavoin, mutta ainoastaan Taleban on siinä hetkellisesti onnistunut; vuonna 2000 Taleban-johtaja mullah Muhammed Omar kielsi oopiumin kasvatuksen, häntä toteltiin ja koko maan talous oli vähällä romahtaa. Sittemmin Taleban on itsekin rahoittanut taisteluaan oopiumista saamillaan tuotoilla.
The New Yorkerin Steve Coll on kirjoittanut paljon Yhdysvaltain Afganistan-operaatiosta, ja tässä haastattelussa hän esittää omat arvionsa tilanteesta. Kun puhe kääntyy Joe Bidenin maanantaiseen puheeseen, Coll joutuu hieman rauhoittelemaan itseään, koska on sen verran tyrmistynyt presidentin väitteestä, että afganistanilaiset eivät olisi tehneet kylliksi oman maansa eteen. Historian valossa tulkinta on yksiselitteisesti väärä, Coll sanoo.
Myös Middle East Eyen toimittaja Azad Essa roimii Bidenin puhetta. Hän väittää Bidenin näkevän Afganistanin orientalistisen linssin läpi kaukaisena maana, jonka ongelmat ja takapajuisuus ovat itse aiheutettuja eivätkä ne katoaisi, vaikka Yhdysvallat kuinka jäisi maahan.
Kannattaa lukea myös myös Helsingin Sanomista kokeneen ulkomaantoimittajan Pekka Mykkäsen kommenttikirjoitus USA:n sotapolitiikasta. Mykkänen ihmettelee, miksi kukaan ei nyt puhu Irakista, vaikka Yhdysvallat on viime vuosikymmenet käynyt rinta rinnan sotiaan sekä Afganistanissa että Irakissa. Päävihollinen on vaihtunut välillä lennosta, eikä tavallinen kansa ole aina pysynyt perässä, kummassa maassa heidän sukulaisensa ovat sotimassa ja kumpaa sotaa ollaan milloinkin oltu ”lopettamassa”.
Afganistanista vetäytymisen jälkeistä kaaosta osattiin odottaa jo liki kymmenen vuotta sitten. The New Yorkerissa vuonna 2012 julkaistu Dexter Filkinsin taidokas ja analyyttinen reportaasi on nykytilanteen valossa entistäkin hyytävämpää luettavaa. Filkins kirjoittaa, että Afganistaniin ei synny demokraattista yhteiskuntaa, maan oma armeija on hajanainen ja voimaton eikä Taleban katoa minnekään. Kiinnostava on myös Filkinsin huomio amerikkalaisten täydellisestä eristäytymisestä omiin tukikohtiinsa: käsitys siitä, mitä suojamuurien ulkopuolella tapahtuu, on hyvin ohut, eikä edes maankuulun sissipäällikön nimi välttämättä soita mitään kelloja.
Kuluneen viikon aikana media on ehtinyt harjoittaa myös itseruoskintaa Afganistan-uutisoinnista. Columbia Journalism Review’ssä Peter W. Klein kirjoittaa kriisialuejournalismin ikuisuuskysymyksestä, tasapainottelusta yksityiskohtaisen tapahtumakuvauksen ja laajemman kontekstin välillä. Kleinin mukaan amerikkalaistoimittajat, myös hän itse, syyllistyivät mässäilemään dramaattisilla sotilasoperaatioilla ja terroristijahtikuvauksilla. Jälkiviisaasti hän toteaa, että olisi pitänyt laajentaa näkökulmaa ja suhtautua kriittisemmin koko sodan oikeutukseen.
Juuri tällä hetkellä tosin on niin, että ison kuvan Afganistan-selittäjiä on lehdet ja televisio pullollaan. Sekään ei ole ongelmatonta. Poynterissa julkaistussa kirjoituksessaan Tom Jones arvostelee toimituksia vauhtisokeudesta ja ennenaikaisten tuomioiden jakamisesta. Samasta asiasta kollegojaan läksyttää Margaret Sullivan The Washington Postin kolumnissaan. Sullivan toteaa, että Yhdysvaltain epäonninen sotaretki Afganistaniin kesti 20 vuotta, minkä jälkeen media käytti kaksi tuntia päättääkseen, ketä nyt pitäisi syyttää. Sullivan muistuttaa, että tällainen pundiittijournalismi on ongelmallista jo pelkästään siksi, että pikavauhtia kyhätyissä analyyseissä arvioidaan pitkäkestoisia poliittisia seuraamuksia, vaikka tilanne paikan päällä muuttuu koko ajan.
Suomessakin moni oli valmis tekemään heti johtopäätöksensä. Yle Puheen Akti-ohjelma otsikoi Afganistan-jaksonsa suorasukaisesti: ”Afganistan palasi keskiaikaan”.
Yhtään vähättelemättä Talebanin vaarallisuutta ja ällöttävää ideologiaa: Onko kuitenkin hieman ennenaikaista puhua keskiajalle paluusta? Monet Afganistania tuntevat ovat huomauttaneet, että afganistanilainen yhteiskunta – ainakin Kabulissa ja muissa isoissa kaupungeissa – on nyt hyvin erilainen ja selvästi modernimpi kuin neljännesvuosisata sitten, jolloin Taleban viimeksi hallitsi maata. Eikä Taleban silloinkaan kyennyt kitkemään Afganistanista aivan kaikkea paheellisena pitämäänsä, kuten selviää maassa vuosikymmenten ajan työskennelleen kuvajournalisti Lynsey Addarion The Atlantic-jutusta. Taleban-vallan aikana Addarion pääsi kuvaamaan esimerkiksi salajuhlia, joissa vahvasti meikatut naiset tanssivat miesten kanssa Titanic-elokuvan tunnussävelmän tahtiin.
Lupaavalta tilanne ei tietenkään nyt näytä, kaikkea muuta. Uusimmat uutiset ja raportit kertovat naisten hakkaamisista, länsimaille työskennelleiden afgaanien jahtaamisesta ja vähemmistöjen tappamisesta. Toivoa sopii, että Afganistanin asiat jaksavat kiinnostaa toimituksissa senkin jälkeen, kun länsimaiden kansalaiset on saatu Kabulista turvaan ja joku muu uutisaihe nousee Afganistanin rinnalle ja ohi.
Lupauksia siitä on jo saatu: Helsingin Sanomilta oli oiva veto nimittää toimittaja Maria Manner kokonaiseksi vuodeksi seuraamaan Afganistanin naisten ja tyttöjen asemaa. The Guardian puolestaan on aloittanut ”Women report Afghanistan” -sarjan, jota se tekee yhteistyössä paikallisten naistoimittajien pyörittämän Rukhshana Median kanssa. Tavoitteena on tarjoilla lukijoille juuri sitä, mitä ilman journalismi jäisi pelkäksi nojatuolikommentoinniksi: ajantasaista tietoa suoraan paikan päältä.
Parhain terveisin,
Ilkka Karisto
Päätoimittaja
Long Play
|
